Venäjän kaksi narratiivia

FacebookTwitter

Flag-Pins-Russia-European-Union_2
1.2.2015 Suuret kertomukset, narratiivit ovat yksi tapa katsoa historian kulkua. Venäjällä zapadnikit olivat 1800-luvun venäläisiä kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka vastustivat venäläisen perinteisen kulttuurin romantisoivaa ihailua eli slavofiliaa. He pitivät Venäjän kulttuuria takapajuisena ja kannattivat läntisten vaikutteiden tuomista maahan sen kehittämiseksi. Tsaari Pietari Suuren aloittama modernisaatio oli osa tätä länsisuuntausta.

Kun katsoo venäläistä kansalaiskeskustelua tänään, ei mitään uutta auringon alla. Taas puhutaan siitä, voiko Venäjällä vallita samat arvot kuin lännessä, vai onko olemassa jokin toinen arvoyhteisö, johon Venäjä kuuluu.

Venäjä ei kuitenkaan ole Neuvostoliitto. Venäjällä äänessä ovat myös Sotilaiden äidit, Stalinin uhreja muistava Memorial, Greenpeace ja alkuperäiskulttuurien edustajat. Vanhaan Neuvostoliittoon eivät tällaiset puheenvuorot olisi mahtuneet. Median keskittyminen on tietenkin vähentänyt erilaisten äänteen kuuluvuutta.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen tapahtui monia hyviä asioita Euroopassa. Myös monia hyviä asioita EU:n ja Venäjän suhteessa. Silti näkemykset monissa maailman kiistoissa erosivat: Kosovo, Irak, Georgia, arabikevät, Libya, Egypti, Syyria… Ja nyt ne eroavat dramaattisesti Ukrainan ja Krimin kohdalla.

Läntiset arvot ovat selvät: haluamme edistää demokratiaa, ihmisoikeuksia, vapaita vaaleja, naisten tasa-arvoa, ilmaisuvapautta ja kansalaisyhteiskunnan roolia. Se on meidän narratiivimme. Venäjän nykyjohto haluaa nähdä tapahtumat toisin: länsi on levittänyt kaaosta ja epäjärjestystä, ja kun ”värivallankumoukset” alkoivat kolkuttaa Venäjän portteja, oli aika toimia. Venäjä tietää värivallankumouksista kaiken – onhan se itsekin vuoden 1917 punaisen lokakuun perillinen.

Krimin ja Itä-Ukrainan osalta eivät narratiivit kohtaa: meillä on kaksi eri tarinaa siitä kuka ampui alas MH-17 –lennon tai kenen raketti iski bussipysäkille Mariupolissa. Olemme keskellä informaatiosotaa. Tätä kutsutaan myös hybrdisodaksi, koska mielipideilmaston muokkaus, informaatiosota ja perinteisen sodan keinot yhdistyvät.

Hybridisodassa ei meille suomalaisille ole mitään uutta. Me muistamme Mainilan laukaukset, Kuusisen Terijoen hallituksen, lentokoneista pudotettavat lentolehtiset, ”Moskovan Tiltun” kutsuvan radioäänen ja desanttien käytön. Myös menneissä sodissa ovat kaikki keinot olleet käytössä.

Narratiivien eron kasvaminen Krimillä, Itä-Ukrainassa ja muissa maailman konflikteissa on huolestuttavaa, koska se tekee neuvottelutulokseen pääsemisen yhä vaikeammaksi. On vaikeaa päästä yksimielisyyteen siitä, mitkä asiat ovat ”faktoja”.

Venäjä on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Sen myötävaikutusta tarvitaan paitsi Ukrainan kriisin ratkaisemisessa, myös maailman muilla kriisialueilla. Muuten myös koko YK:n rooli vaarantuu.

Ukrainassa testataan suvereenin valtion rajojen kunnioittamista. Pienelle valtiolle kuten Suomelle kansainvälisen oikeuden ja valtion suvereenisuuden periaatteet ovat tärkeitä. Jos niiden kunnioitus lakkaa, siirrytään voimapolitiikan aikaan – ja siinä yleensä pienet ovat häviäjinä.