Kiinalainen juttu

FacebookTwitter

12.8.2014

Olin omistajaohjausministerinä elokuun ensimmäisellä viikolla Kiinassa  kolmessa eri kohteessa: Pekingissä, Beihaissa ja Shanghaissa. Vaikka olen käynyt Kiinassa myös aikaisemmin, tällä matkalla Kiinan nopea kehitys avautui uudella tavalla. Ehkä merkillepantavaa oli poikkeuksellisen avoin keskustelu vaikeistakin aiheista eri kohteissa.

Aloitetaan Pekingistä. Korkealla tasolla Kiinan hallinnossa oleva keskustelukumppanini jaotteli hallintomallit kolmeen: junttien valta, meritokratia ja demokratia. Hänen mielestään Kiinan kulttuurivallankumousta hallitsivat juntit: älymystö lähetettiin sianhoitajiksi maaseudulle. Se pysäytti Kiinan koko kehityksen.

Keskustelukumppanini mielestä Kiina elää nyt meritokratian kautta – asiantuntijoiden, osaamisen ja älymystön valtakautta. Ihmiset etenevät keskusjohtoisessa mallissa osaamisensa ja ansioidensa mukaan. ”Mutta myös meritokratiat degeneroituvat. Tätä voi jatkua korkeintaan viiden sukupolven ajan.” Hänestä Kiina on matkalla kohti demokratiaa, hitain ja harkitsevin askelin.

”Kommunistinen puolue kuuntelee nyt joka rasahdusta. Se haluaa tietää, mitä ihmiset ajattelevat. Kun sitä ei punnita avoimissa vaaleissa, mielipiteitä on selvitettävä muuten. Kansalaisliikkeitä kuunnellaan. Ympäristöasiat hermostuttavat hallintoa. Pekingin ilmansaasteet on saatava kuriin, muuten tyytymättömyys hallintoon kasvaa liikaa.”

Maon kuvia näkee edelleen Kiinassa. Kysyin keskustelukumppaniltani, mitä tapahtuisi jos joku alkaisi nyt oikeasti maolaiseksi. ”Se olisi kiellettyä. Nyt Kiinassa on tarkoitus rikastua kolmessa aallossa: ensin rannikko, sitten sisämaa ja lopulta etäiset vuoristoalueet. Jos joku sanoisi, että kaikkien on vaurastuttava samaa tahtia, se olisi vastoin hallituksen suunnitelmaa.”

Beihain baarissa on tunnelmaa

Matka jatkui Beihain kaupunkiin, Guangxin maakuntaan, jossa suomalais-ruotsalainen metsäyhtiö StoraEnso rakentaa kartonki- ja sellutehdasta. Investointi on yhtiön historian suurin, 1,6 miljardin euron investointi. Mukanamme oli yhtiön uusi toimitusjohtaja Karl-Henrik Sundström.

Kävimme tapaamassa kyläläisiä, jotka ovat tehneet yhtiön kanssa metsänkasvatussopimuksia. Nyt, korjaavan kierroksen jälkeen, kylissä tunnuttiin olevan tyytyväisiä. Ensimmäinen kierros oli ollut osin epäonnistunut – välikädet olivat toimineet vilpillisesti ja tyytymättömyyttä oli paljon.

Tapasin myös Mika Koskisen ”Punaisen metsän hotelli” –filmistä tutun Yang Zaixinin. Keskustelu oli asiallinen. Oli tietysti helppoa huomata, miten suuriin vaikeuksiin kansalaisaktivistit ovat joskus voineet joutua.

Paikalliset kiinalaiset Fauna & Flora Internationalin edustajat puhuivat rohkeasti. Aivan kuten tapaamamme Kiinan Greenpeacen ja muiden järjestöjen edustajat Pekingissä, he olivat vahvan oloisia eivätkä ujostelleet kertoa kriittisiä mielipiteitään Kiinan ympäristöpolitiikasta. Järjestöt ovat haastaneet hallituksen mm. joissakin suurissa patohankkeissa.

Kiinan kansalaisyhteiskunnan avoimuus ja vahvuuden tunne oli minulle yllätys. Jollakin tavalla se muistutti 1980-luvun alun Neuvostoliitosta, jossa ympäristöliikkeistä alkoi kehittyä ”vapauden saarekkeita”, ja niiden toimintaan alettiin suhtautua myötämielisesti myös hallinnon puolelta.

StoraEnson rakennustyömaan vieressä on lähiö, jonne teollisuuspuiston alueelta on siirretty n. 3000 henkeä. He ovat entisiä pienviljelijöitä, kalastajia ja katkaravunkasvattajia. Pakkomuutto lähiöön on vienyt heiltä viljelypalstat, eikä heillä ole enää pääsyä merelle. Erityisesti he pelkäävät, että StoraEnso ja muut teollisuuslaitokset merkitsevät kasvavia saastekuormia alueelle.

Nähtyäni yhtiön esityksen yrityksistä rakentaa näihin uusvanhoihin naapureihin hyviä yhteiskuntasuhteita, menin itse kävelemään lähiöön – torille ja paikalliseen pubiin. Kun kysyin kuulumisia, vastaus tuli kuin tykin suusta: ”Government is shit, StoraEnso is shit.” Tunnelma oli kuin missä tahansa suomalaisessa lähiöpubissa. Tulee olemaan suuri työ StoraEnsolle ja muille teollisuuspuiston yrityksille saada nämä ihmiset integroitua mukaan alueen kehitykseen.

Paljonko cleantechia haluatte?

Viimeinen pysäkkimme oli Shanghai. Kaupungin virallisten tapaamisten jälkeen meidät vastaanotti Tongji-yliopiston College of Design and Innovationin dekaani Lou Yongqi.
Ensin hän halusi esitellä Omega-vintagekelloaan. ”Kun kannan tätä kelloa, se herättää mielikuvan, että minulla on rannassa oma jahti odottamassa.” Sitten hän pyysi minua näyttämään kelloani. Hän näki ranteessani halvimman, mustan Swatchin. ”Mikä tyypillinen byrokraatin kello! Yrität esittää, että et olisi perso korruptiolle. Ja kun menet kotiin, vaihdat ranteeseesi Rolexin!”

Vastaanotto oli siis vauhdikas, ja iski suoraan yhteen Kiinan heikkoon kohtaan: viranomaiskorruptioon, jota edelleen esiintyy. Suomen yhteistyöllä Tongjin yliopiston kanssa on jo pitkät perinteet – professori Yrjö Sotamaa ja Aalto-yliopisto ovat tässä tienraivaajia. Tongjissa vieraillessamme ruudulla näkyi elävää kuvaa 24/7 Helsingin Otaniemestä. Se tuntui oikeastaan aika kodikkaalta.

Dekaani Youngqi oli kutsunut koolle ympäristöalan ja kaupunkikehityksen kiinalaisia osaajia. Monet professoreista ja tutkijoista olivat Saksan energiewenden asiantuntijoita. Osa heistä oli toiminut tutkijoina myös Saksassa, mm. ympäristöosaamisestaan tunnetussa Freiburgissa.

Yhtenä matkamme päämääränä oli myydä kiinalaisille suomalaista ympäristöalan osaamista ja clean techia. Kun olin ehtinyt mainita sanan ”clean tech”, vastaus tuli salamannopeasti: ”Paljonko te sitä Suomessa tarvitsette? Meillä Kiinassa on kaikkea – aurinkopaneeleja, tuulivoimaloita, bioenergialaitoksia. Paljonko haluatte niitä meiltä ostaa?”

Kiinalaisten aktiivisuus vihreässä taloudessa ei jäänyt Shanghaissa epäselväksi. Päämarkkina-alueena nähdään Afrikka, mutta myös Euroopan markkinat kiinnostavat. Ajattelin mielessäni, että Suomella tulee olemaan vielä täysi työ pysyä clean techin etujoukoissa. Kiina hengittää niskaan. Maailman muutoksen kannalta se on tietysti hyvä asia. Mutta Suomen talouden kannalta meillä alkaa olla kiire.

Ilta Shanghaissa huipentui illalliseen, jonka oli valmistanut nuori porukka Qianwein ekokylästä, Chongmingin saarelta aivan Shanghain naapurista. Orgaaninen, ekologinen ruoka on heidän tavaramerkkinsä. Heillä oli suuri into löytää myös kumppaneita Euroopasta: ”Paljonko teillä on Suomessa jo ekokyliä ja ekokaupunkeja?” he kysyivät innokkaasti. ”Miten saisimme niihin yhteyden?”  – Mitä olisin voinut vastata?