Ryhtyisinkö kustantajaksi?

FacebookTwitter

1980_Pekka_Ritokalliontie_img113Tänään tuli uutinen Rumba-lehden paperiversion lopettamisesta. Vanhana Rumban kustantajana tuli vastaan vanha kolumnini ”Ryhtyisinkö kustantajaksi?”, joka julkaistiin Rumbassa 18/1996.

Helmiä Teille. − Tässä kolumnisarjassa kaikenlaiset ihmiset kirjoittelevat kaikenlaisista asioista.’

Vieläkö mietit, mitä oikein alkaisit isona tehdä? Miten olisi rocklehden kustantajaksi ryhtyminen? Se voi käydä vaikka näin. Tapaat Tavastialla Miettinen ja Kuusinen -nimiset ihmiset, joiden Rumba-niminen omakustannelehti on tuottanut persnettoa yhden mummon mökin verran.

Sinulla on ennestään jo lehtitalo − pieni kulttuurilehti, latomakone ja valopöytä − joten innostut tavattomasti. Et silloin ajattele, että vuosien päästä raavit päätäsi tutkien myyntikäppyröitä, yrität keksiä kannattavia myyntikampanjoita, mietit miten saisi irtonumero-ostajat liikkeelle ja miten tilaajat uudistaisivat tilauksensa.

Mieleen ei edes juolahda, että jonakin päivänä istut rosiksessa jonkun bändin haastattelussa käyttämistä rahvaanomaisista ilmauksista tai että nurkanvaltaajat kävisivät kiinni pieniinkin lehtibisneksiin. Kaikkea sellaista on Rumballekin sattunut.

Kun Venäjä vielä oli Neuvostoliitto ja Pietari Leningrad, piti tietysti kokeilla, voisiko Rumba-lehteä tehdä venäjäksi. Kyllä, se on mahdollista. Sillä voi jopa voittaa Suomi–Neuvostoliitto-Seuran kulttuuripalkinnon – ja lopuksi huomata, että joku Igor jossakin Moskovassa on hävinnyt teille tietymättömille säkillinen Rumballe kuuluvia ruplia mukanaan. Terveisiä vaan.

Tulet iloiseksi huomatessasi, että hyvä rocklehti tarjoaa areenan uusille kirjoittajille, jotka sitten kipuavat isomman median palvelukseen.

Toimitus on aina kustantajalle kohtelias − paitsi palkkaneuvotteluissa ja musiikillisissa keskusteluissa. Kuitenkin ne julkaisevat kiltisti haastattelusi Hectorista, Neumannista ja Edu Kettusesta. Dublinin U2-juttusi oli ”hävinnyt” − sellaista sattuu lehtien toimituksissa. Tuula Amberlaa et koskaan pääse haastattelemaan, mutta lähetät hänelle ihailijakirjeen.

Minun musiikillinen herätykseni tapahtui myöhään − suomalaisen uuden aallon aikaan 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Siihenkin vaikuttivat enemmän ulkomusiikilliset asiat kuin itse musiikki.

Kollaa kestää, Pelle Miljoona, Ratsia, Tuomari Nurmio − ja mitä niitä kaikkia olikaan − eivät jättäneet kylmäksi. Samaan aikaan oli elävän musiikin liike, satoja pienlehtiä, aktiivisuutta joka puolella. Se oli niitä kulttuurisyklejä, jotka aika ajoin toistuvat.

Minulle musiikki on muuttunut yhteiskunnallisesta liikkeestä yksityisasiaksi. Yksityiseen musiikkimaailmaan voi kuulua monia elementtejä: shamanistista rummutusta, Arvo Pärtin meditatiivisuutta, Vladimir Vysotskin lauluja, Leonard Cohenia tai Tanita Tikaramia. (Mitä, kuulenko naurua Rumban toimitustiskin takaa…?)

Rasmusta, Bad Religionia tai Ultra Brata katselen ja kuuntelen mielelläni, mutta kokemuksen alitajunta syöttää vertailua jo tapahtuneesta, eletystä elämästä. Musiikin ilo on kuitenkin tallella.

Yleensä lehdet tulevat ja menevät − varsinkin kulttuurilehdet. Rumba on ollut sitkeä ja löytänyt aina omat lukijansa. Se on luonut Suomeen uuden rocklehti-instituution: rockin ajankohtaislehden. Mitä luettiin ennen kuin Rumbaa oli? Ei mitään.

Katoaako painettu sana, kun elämää eletään yhä enemmän Internetissä? En usko. Gutenbergin hyvä keksintö säilyy vielä pitkään: painetun sanan magia ei ole katoamassa. Että samoja asioita harrastavat ja samoista asioista kiinnostuneet ihmiset kokoontuvat yhteen, painavat ajatuksensa paperille ja myyvät niitä lehtenä − se on hyvin vahva, toimiva konsepti. Se luo yhteenkuuluvuutta, kokoaa samoin ajattelevia yhteen välimatkoista piittaamatta − ja samalla tallentaa ajatukset tulevaisuutta varten.

Rakennusten peruskiviä muurattaessa on hyvin hauska tapa: metallilieriöön pannaan perustamisajankohdan rahoja − ja päivän lehti. Voi olla, että disketti ei aivan heti korvaa lehteä tuossa rituaalissa.

Musiikista jäävät jäljelle levyt, kuvanauhat − ja lehdet. Lehdet kertovat, mitä aikalaiset tuosta kaikesta ajattelivat, miten se koettiin, mitä tuntemuksia se herätti, mitä yhteenkuuluvuutta syntyi.

Hienoilla termeillä puhuttuna se on kulttuurihistoriaa. Jos joskus maalla mökin ullakolla on käteenne sattunut oikein vanha sanomalehti, se tuo kummallisen aikakonetuntemuksen: päivän lehti tuhansia päiviä myöhemmin.

Katson suurta kasaa vanhoja Rumba-lehtiä vaatekaapin pohjalla. Paljon kirjoitettuja, painettuja, luettuja sanoja. Hikeä, ehkä joskus kyyneleitäkin.

Ai niin: Jos lehti olisi talo, niin millainen talo se olisi?

Kirjoittaja on ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri ja toiminut pitkään Rumbaa kustantaneissa yhteisöissä.