Rauhanrakennus unohtui vaalikoneista

FacebookTwitter

Vaalikoneita täyttäessä voi huomata, että hävittäjämääristä ja niihin kohdistuvista euroista kysytään ehdokkailta tarkasti, mutta rauhanrakennuksesta ja rauhantyöstä ei ole ainuttakaan kysymystä. Miksi näin? Elämmehän Euroopassa ja maailmassa, jossa asevarustelu on taas lähtenyt uusille kierroksille ja konfliktien aiheuttamat pakolaisvirrat puhuttavat kaikkialla. Rauhanrakennus olisi paras lääke pakolaisuuteen.

Suomen on tärkeää huolehtia puolustuksestaan, mutta täydellinenkään puolustus ei korvaa hyvää ulkopolitiikkaa. Hyvään ulkopolitiikkaan kuuluu mielestäni aina ristiriitojen rauhanomainen ratkaisu, konfliktien alkusyihin pureutuminen, rauhanprosessien tukeminen ja diplomaattiset palvelut, joita konfliktien osapuolille voidaan tehdä. Esimerkiksi oman maan tarjoaminen neuvottelupaikaksi – kuten Ruotsi on tehnyt Jemenin ja Pohjois-Korean kärjistyneiden tilanteiden suhteen. Putin-Trump –tapaaminen Suomessa oli tärkeä mahdollisuus, jota vieraat eivät täysimääräisesti käyttäneet hyväksi.

Kun mietitään rauhanrakennuksen mahdollisuuksia, voidaan katsoa kolmea eri ulottuvuutta.

Ensimmäinen on suurvaltojen välinen jännite. Maailma ei ole yksinapainen, se ei ole enää kaksinapainenkaan, vaan se on moninapainen. Suurin potentiaalinen jännite on kahden suuren maailmantalouden, USA:n ja Kiinan välillä. Tämä jännite kuplii niin kiinalaisyritys Huaweihin kohdistuvissa vakoiluepäilyissä, Etelä-Kiinan meren aluekiistoissa, Korean niemimaan USA-Kiina –jännitteenä kuin Kiinan epäilyksenä siitä, että Tiibetin ja Kiinan uiguurialueiden levottomuuksia lietsotaan lännestä. Kiinalla on yhä vahvempi taloudellinen ote niin Aasiassa kuin Afrikassakin, ja se huolettaa länttä. USA haluaa Euroopan sijoittavan enemmän omaan puolustukseensa, jotta voimavaroja jää sinne, missä Kiinan vaikutusvallan kasvun koetaan olevan kansainvälistä voimatasapainoa uhkaava tekijä. EU:n – ja Suomen – yhteistyö Kiinan kanssa on ollut kasvavaa, ja voidaan nähdä tulevaisuuteen, jossa USA painostaa myös Eurooppaa ”valitsemaan puolensa” tässä USA-Kiina –vastakkainasettelussa.

Myös perinteinen USA-Venäjä –jännite on kasvanut. USA:n epäluuloisuus NordStreamin kakkosputkea kohtaan on ollut kasvavaa – onko Eurooppa lisäämässä energiariippuvuuttaan Venäjästä? Kysymys ei ole vain USA:n halusta kaupata Euroopalle lisää nesteytettyä maakaasua, LNG:tä. Ensin USA:n ja sitten Venäjän irtoaminen keskimatkan ydinasesopimuksesta, jonka Ronald Reagan ja Mihail Gorbatšov allekirjoittivat 1987, on huono uutinen. Se avaa Euroopassa oven uudelle varustelulle. Nyt tarvittaisiin aikuinen huoneeseen ja neuvotteluja suurvaltojen välillä tulisi jatkaa. EU:lla voisi tässä olla merkittävä rooli. Suomen asema EU:n puheenjohtajamaana 2019 loppuvuodesta antaa mahdollisuuden puhua ja tehdä aloitteita myös turvallisuuspolitiikasta. Aseriisunta ja asejärjestelmien rajoitukset ovat sen kovaa ydintä.

Venäjän ja lännen jännitteen kasvu näkyy vaikkapa Ukrainassa tai Balkanilla – näillä alueilla käydään nyt taistelua sieluista Venäjän ja lännen välillä. Ukrainan talouden kuntoon saaminen ja Ukrainan integroituminen paremmin EU-yhteistyöhön on valtava haaste. En ole missään nähnyt enemmän EU:n sinisiä tähtilippuja kuin käydessäni Kiovassa joulukuussa. Odotukset EU-yhteistyötä kohtaan ovat siellä valtavat.

Länsi-Balkanilla EU voi olla merkittävä tekijä. Integraation ja rajojen madaltamisen kautta myös nykyisiä jännitteitä esimerkiksi Serbian ja Kosovon välillä voidaan liennyttää. EU rauhanprojektina on vahvimmillaan tänä päivänä juuri Balkanilla. Suomen ei pitäisi kääntää selkäänsä Balkanin kehitykselle.

Toinen rauhanpolitiikan ulottuvuus ovat alueelliset konfliktit, joissa suurvalloilla on merkittävä rooli, tai ne ovat ajautuneet konfliktin eri puolille. Syyrian konflikti on näistä ollut viime vuosien pahin esimerkki. Kun suurvallat ovat eri puolilla, ne voivat käyttää veto-oikeuttaan YK:n turvallisuusneuvostossa, ja myös YK tulee voimattomaksi konfliktin ratkaisija. Myös vahvojen alueellisten toimijoiden vahva rooli voi vaikuttaa konfliktien pitkittymiseen – esimerkiksi Saudi-Arabian rooli Jemenissä tai Egyptin rooli Libyassa.

Suomen tulisi tehdä kaikkensa, että pitkittyneissä konflikteissa YK:n rooli rauhanneuvotteluissa vahvistuisi, ja YK pystyisi päätöksentekoon myös vaikeimmissa konflikteissa. Turvallisuusneuvosto ei ole ainoa YK-foorumi, jossa apua konflikteihin voidaan tarjota – vaikka sillä on poliittisesti suurin merkitys. YK:n erillisjärjestöt, YK:n humanitaarinen apu ja YK:n apu pakolaisille ovat erittäin tärkeitä konfliktien seurauksiin vastaamisessa. Suomen tukeen YK:lle vaikuttaa ennen kaikkea kehitysyhteistyömme määrä. Nyt se on ajettu alas, ja monien YK-järjestöjen tukea on leikattu. Kehitysyhteistyö tulee nostaa uudestaan kansainvälisen lupauksemme mukaiseen 0,7 prosenttiin BKT:sta.

Kolmas rauhantyön ulottuvuus ovat sellaiset alueelliset ja paikalliset konfliktit, joissa suurvaltojen jännitettä ei ole näkyvissä, ja joissa sen vuoksi toimintamahdollisuuksia on eniten. Monien konfliktien alkuperä on joidenkin alueiden tai etnisten ryhmien marginalisaatiossa. Kun marginalisaatiota jatketaan kyllin pitkään, leimahtavat levottomuudet, jotka voivat johtaa pitkittyneisiin aseellisiin konflikteihin. Vähemmistöryhmien oikeuksien puolesta toimiminen voi olla konkreettisinta rauhantyötä. Ajattelen silloin Myanmarin rohinga-vähemmistöä, tshadilaisia Keski-Afrikan tasavallassa, hazaroita Afganistanissa…. Lista syrjinnän kohteista joutuneista vähemmistöistä maailmassa on valitettavan pitkä. Ihmisoikeustyö on tärkeä osa rauhantyötä.

Joskus vainon syy voi olla myös uskonnollinen. Suomeen on tullut viime aikoina turvapaikanhakijoina Jehovan todistajia Venäjältä. Toistaiseksi olemme ummistaneet silmämme tältä ongelmalta – mutta ongelma on todellinen.

Suomessa rauhantyössä aktiivisia ovat olleet ennen kaikkea kansalaisjärjestöt. Rauhanhankkeita on pääsääntöisesti ”ulkoistettu” järjestöille – presidentti Ahtisaaren CMI ja Kirkon ulkomaanapu ovat olleet aktiivisimpia toimijoita. Esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa myös ulkoministeriöiden oma panostus rauhantyöhön ja rauhanhankkeisiin on nopeasti kasvanut. Tämän pitäisi olla suunta Suomessakin. Naisten ja nuorten rooli konflikteissa vaatii yhä enemmän huomiota.

Rauhanprosessien tärkeänä tukena ovat paitsi kansalaisjärjestöt, myös Suomen panostus rauhanturvatoimintaan ja siviilikriisinhallintaan. Nämä kulkevat käsi kädessä rauhantyön kanssa, ja myös niiden voimavaroja on lisättävä.

Ymmärrän, että vaalikoneissa on helpompaa kysyä hävittäjien lukumäärää kuin ehdokkaiden toivomaa panostusta rauhantyöhön. Rauhantyö leimataan joskus myös ”pehmeäksi” puheeksi ”kovan” asevaraisen turvallisuuden rinnalla. Itse ajattelen toisin. Asevarustelun hillitseminen, rauhantyö ja rauhanprosessien tukeminen on sitä rohkeaa ja kovaa työtä, jota tässä maailmassa tänä päivänä tarvitaan. Ehkä jonakin päivänä sitä tullaan kysymään myös vaalikoneissa?