Kaukopartiomies, presidentti ja kansanvallan puolustaja

FacebookTwitter

Muistikuvia. Pieni nauhuri pyörii presidentti Koiviston edessä pöydällä hänen tavatessaan eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa. Hän nauhoittaa itseään. Epäluulo. Pelko siitä, että hänen sanomisiaan vääristellään.

Sama mies nauhuri kädessään Säätytalon puistikossa. Käsi on nyt ylhäällä, puun latvusta kohti: ”Äänitän linnunlaulua Tellervolle.”

Tutun näköinen mies raitiovaunussa, takin kaulus ylhäällä ja borsa syvällä päässä. Presidentti.

Olimme lokakuussa 1990 palanneet kansanedustajien Saara-Maria Paakkisen ja Marjatta Stenius-Kaukosen kanssa Irakista, Bagdadista. Osan Saddam Husseinin panttivangeista saimme mukaamme, osa joutui jäämään maahan epävarmoihin olosuhteisiin. Presidentin suuri sormi kulki kartalla. Kaukopartiomies alkoi miettiä keinoja, miten loputkin pelastuisivat. Voiko erämaan halki ajaa? Voidaanko panttivangit salakuljettaa pois? Näin dramaattisia keinoja ei lopulta tarvittu.

Muutama vuosi myöhemmin, Koiviston presidenttikauden jo päätyttyä, olen hänen kodissaan Luotsikadulla. Nuorena ministerinä olen kiertänyt Venäjän Karjalan sairaaloita, lastenkoteja, vanhainkoteja, hoitolaitoksia. Lääkkeet lopussa, osassa hoito laiminlyöty. Presidentti on kauhistunut. Hän on lupautunut apukeräyksen suojelijaksi. Kartta on taas pöydällä, ja sormi liikkuu Karjalan kartalla. Vieläkö tässä on se rakennus, presidentti kysyy. Kaukopartiomies muistaa maamerkit. Hetkeksi on palattu ajassa taaksepäin, sota-aikaan.

Presidentti Koivisto katsoi keväällä 1990, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää paluumuuttajina. Tämä avasi inkeriläisten muuton Suomeen. Suomi maksoi näin kunniavelkaansa inkeriläisille – niille joita oli tahtomattaan sotien jälkeen palautettu Suomesta Neuvostoliittoon.

Neuvostoliiton hajoamista seurattiin Suomessa tarkkaan. Elokuussa 1991 tapahtumat kulminoituivat Tallinnan TV-tornilla. Neuvostosotilaat pyrkivät saamaan tornin haltuunsa, ja samaan aikaan elettiin Moskovassa vallankaappausta yrittäneen Janajevin juntan viimeisiä tunteja. Juntta oli kännissä kuin käki.

Janajevin juntan hetket virallinen Suomi oli hiljaa. Paitsi Suomen pääkonsuli Markus Lyra Pietarissa, joka paikallisessa radiossa tuomitsi vallankaappauksen jyrkästi. Tästä kiitellään Pietarissa vieläkin.

Viro julistautui itsenäiseksi. Presidentti Koiviston linjaa kritisoitiin nihkeäksi, vaikka Suomen tunnustus Virolle saatiin. Suomi tuki Viroa hiljaisesti, mutta ei halunnut ottaa riskejä suhteessaan Neuvostoliittoon. Kaduilla kansalaiset toivoivat aktiivisempaa tukea Virolle.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja presidentin tapaamisissa tämä jännite näkyi. ”Jotkut luulevat, että kun jokin asiaa muuttuu, niin kaikki muuttuu”, oli presidentin filosofinen vastaus. Mutta sitten hajosi jo Neuvostoliittokin.

Saksojen yhdistyttyä presidentti yliviivasi Pariisin rauhansopimuksesta Suomen sotavoimien määrää ja laatua koskevat pykälät, ja Neuvostoliiton hajottua katsottiin myös YYA-sopimuksen rauenneen. Nämä olivat Koiviston suuria linjauksia.

Jos virolaiset aika ajoin palaavat suomalaisten kanssa elokuuhun 1991, suomalaiset palaavat ruotsalaisten kanssa saman vuoden heinäkuuhun, jolloin Ruotsi haki EU-jäsenyyttä – Suomelle siitä ennalta kertomatta. Tämä jätti trauman presidentti Koivistolle, ja trauma näkyy edelleen Suomi-Ruotsi –yhteistyössä. Nykyään kysytään, voisiko Ruotsi hakea NATO:n jäsenyyttä Suomea informoimatta?

1990-luvun alussa Suomea koetteli syvä lama. Myös presidentti sai laman ja pankkikriisin kritiikistä osansa. Kuuntelin joku aika sitten vanhaa nauhoitusta, jossa kansalaiset saivat soittaa radioon kysymyksiään suoraan presidentille. Monissa puheluissa valtiojohdon katsottiin hyysänneen pankkeja ja jättäneen kansalaiset oman onnensa nojaan. 1990-luvun alun pankkikriisillä ja lamalla on pitkä varjo monissa suomalaisissa perheissä.

1980- ja 1990-lukujen historiaa ei ole vielä kokonaan kirjoitettu. Sairasta presidentti Kekkosta ja hänen tilannettaan pyrittiin käyttämään hyväksi. Tämä sai raadollisia muotoja. Koiviston suuri työ oli Suomen palauttaminen enemmistöparlamentarismiin, jossa hallitukset istuvat koko vaalikauden, ja jossa sisäpolitiikasta vastaavat hallitus ja eduskunta.

Kun suomalaiset hiljentyvät muistamaan Mauno Koivistoa ja hänen elämäntyötään, he haluavat osoittaa kunnioitustaan kaukopartiomiehelle, presidentille ja kansanvallan puolustajalle.