Kalevala huomenna

FacebookTwitter

53413490_10161696131750601_4994337075873447936_nMeillä oli kotona suuri kirjahylly. Tuntui, että kaikissa kodeissa oli silloin paljon kirjoja. Keskellä kirjahyllyä, yhdellä hyllylaudalla, olivat vierekkäin Raamattu, Koraani, Mahabharata ja Kalevala. Ja taisi siinä olla joku Pekka Ervastinkin kirja. Ajattelin lapsena, että näin on kaikissa kodeissa. Myöhemmin huomasin, että ei se ihan näin ollutkaan.

Meillä kyllä puhuttiin kotona paljon kirjoista, mutta en muista yhtään Kalevala-keskustelua. Sen sijaan muistan hyvin, kuinka kotonamme puhuttiin M.A. Castrénin matkasta Arkangeliin 1841. Arkangelistahan Castrén meni Holmogorin kaupunkiin, joka ennen oli ollut bjarmien linnoitus. Ja sieltä vielä pienempään Pinegaan, jossa hän vietti kevättalvea poliisimestarin ja hänen rouvansa hyvässä huomassa.

Castrén kertoo, että poliisimestarin rouva Pinegassa oli nimeltään Hedvig Sofia Lencqvist. Orivedellä 1791 syntynyt Hedvig Sofia onkin sukuamme, ja Castrén kertoo, että Suomen sodan aikaan Hedvig Sofia oli ”lahjoittanut sydämensä voittoisalle ritarille ja tämän mukana harhaillut ympäri maailmaa”. Vähemmän romanttisen version mukaan, joka suvussamme kulkee, Hedvig Sofia puolestaan oli ”karannut venäläisen sotilaan matkassa”. Oli miten oli, Pinegasta hän viimein löytyi. Joskus haluaisin sinne retken tehdä ja selvittää, vieläkö poliisimestaria ja hänen puolisoaan muistetaan. Ovathan tapahtumat vajaan 180 vuoden takaisia – siis melko nuorta historiaa.

Kun tänään mietin Kalevalaa, huomaan, että jotkut sen runoista ovat aina soineet mielessäni. Kuten pätkä 17. runosta:

Ei sanat salahan joua eikä luottehet lovehen;
mahti ei joua maan rakohon, vaikka mahtajat menevät.

Sanan ja kielen mahti kaikuu aikojen ylitse. On vuosi 1914. 22-vuotias kieltenopiskelija lainaa Oxfordin kirjastosta suomen kieliopin. Hän tarvitsee kieliopin lukeakseen Kalevalan alkukielellä. Hän on jo tutustunut englanninkieliseen käännökseen, mutta haluaa vielä lukea kirjan suomeksi. Opiskelijan nimi on J.R.R. Tolkien. Kalevalan innoittamana hän kirjoittaa esikoisteoksensa ”The Story of Kullervo”. Se jää sadaksi
vuodeksi unholaan, ja julkaistaan vasta 2015. Tarinassa Kullervo vannoo kostoa hänen isänsä tappaneelle
taikuri-Untamolle. Ihmevoimin varustettu koira Musti kuuluu tarinaan.

Kirjassa kehitellään uusia kieliä, jotka sitten tulivat käyttöön Tolkienien seuraavissa teoksissa. Myöhemmin Silmarillionissa on tunnistettava Kalevalan tarina: menetetty omaisuus halutaan takaisin, sitä etsitään hankalista paikoista – ja lopulta se kuitenkin menetetään. Kalevalan Sampo.

Kalevalan tulkintoja on monia. Pekka Ervast esittää kirjassaan ”Kalevalan avain” hengentieteellisen tulkinnan: Kalevala on kuvaus ihmisen henkisestä kehityksestä, eräänlainen valaistumisprosessin
kuvaus. Siinä ihminen joutuu tekemään ”mahdottomalta” tuntuvia tehtäviä henkisen kehittymisensä eteen.
Yrjö Sirola puolestaan oli marxilaisen Kalevala-tutkimuksen pioneeri, ja tätä tutkimushaaraa suosittiin Neuvostoliiton olemassaoloaikana Petroskoissa. Sosialistinen tulkinta painottui materialismiin –
sosialismi olisi se uusi sampo, jota yhdessä rakennetaan. Runoteoksessaan ”Kaksikymmentä ja yksi” Paavo Haavikko tuo esiin ajatuksen, että Sampo olisi Bysantin rahapajan kone, kolikkokone.

Juice Leskinen riimittelee laulussaan ”Norjalainen villapaita”:

Elämme, kuolemme
Rannoilla vuolemme
lastuja laineisiin
Huutoihin vastaamme
Lauseita lastaamme
henkiin ja aineisiin

Muistan lukeneeni joskus nuoruudessani kirjailija Pekka Lounelan haastattelua, jossa hän totesi Suomen olevan ”kirjallinen idea Ruotsin ja Venäjän välissä”. Ilman omaa kieltä ja kulttuuria meiltä puuttuisi ehkä se omaleimaisuus, joka tekee meistä itsenäisen valtion.

Jos kieli on ollut osa identiteettiämme ja pitänyt Suomen hengissä, mikä on sitten pitänyt kielen hengissä? Mieleen nousee seitsemän asiaa:
1) uskonpuhdistus ja suomenkielen tulo kirkkokieleksi
2) Mikael Agricolan ”Abc-kirja” 1543, ”Rucouskiria” 1544 sekä Uuden testamentin suomennos 1548
3) kirkon lukukinkerit rippikoulun ja avioitumisen ehtona
4) kansakoululaitoksen synty 1800-luvun puolivälissä
5) omakielisen yliopisto-opetuksen alku 1800-luvulla
6) suomenkielisen kirjallisuuden synty 1800-luvulla (Aleksis Kivi, Minna Canth…)
7) musiikin suomenkielinen aalto 1970-luvulta alkaen (Isokynästä ja Hectorista Pelle Miljoonaan, Ismo
Alankoon ja Anssi Kelaan, Palefacesta Cheekiin)

Kun katsoo kielisukulaisiamme ymmärtää, että kaikilla ei mene yhtä hyvin. Suomi on yksi seitsemästä itämerensuomalaisesta kielestä ja kielialue sijoittuu koillisen Itämeren alueelle. Muita saman ryhmän kieliä ovat viro, inkeroinen, liivi, karjala, vatja ja vepsä. Kielet ovat osa suomalais-ugrilaista eli uralilaista
kielikuntaa, ja niitä yhdistää samanlainen kielioppi sekä sanojen taivutus.

Jos suomalais-ugrilaiset kielet olisivat puu, sen nuorimmat latvukset olisivat toisaalta itämerensuomalaiset kielet, toisaalta saamen kielet yhdessä muiden elossa olevien sukukieliemme kanssa. Juurakossa syvällä maassa olisi uralilainen kantakieli.

Asiantuntijoiden mukaan vuonna 2115 maailman 6000 kielestä jäljellä on enää 600. Kahden viikon välein kuolee yksi kieli. Jo kuolleita kieliä ovat esimerkiksi gootti ja keminsaame.

Suomen sukukielten tilanne Venäjällä on heikentynyt viime aikoina. Venäjällä on meneillään poliittinen jakso, joka vaalii kansallista eheyttä ja kansallismielisyyttä, ja siihen vähemmistökielten vaaliminen sopii huonosti. Venäjän pohjoisilla alueilla vähemmistökielten ja -kansojen tilanne on vaikeutunut senkin vuoksi, että maan kaivos-, öljy- ja kaasuteollisuus tuhoaa alkuperäiskansojen elinympäristöjä ja niihin liittyviä elinkeinoja.

Kielten mukana osa maailman kulttuuriperinnöstä katoaa. Jokainen kieli sisältää myös oman käsite- ja ajattelumaailmansa. Kielten kautta tutkitaan myös kulttuuria, ihmismieltä ja menneisyyttä. Kieli liittyy myös elinympäristöömme. Esimerkiksi perinteinen tieto lääkekasveista ja luonnon käyttäytymisestä uhkaa hävitä
uhanalaisen kielen häviämisen myötä.

Kielen säilyminen ja oikeus käyttää äidinkieltään on myös ihmisoikeuskysymys. Kaikkien kielten puhujilla pitäisi olla tasavertainen oikeus käyttää arkielämässään omaa kieltään. Perusoikeuksiin kuuluu myös mahdollisuus saada kouluopetusta omalla kielellään.

Hiihti hirveä jälestä;
niin kuin kerran potkaisevi,
lysmätti lyly lävestä,
sortui suksi pälkähästä,
kalhu taittui kannan tiestä,
keihäs kenkimäsijoilta,
sauva somman suoverosta.

Matka eduskunnan kyselytunnin hiidenkattilasta tänne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan on maantieteellisesti lyhyt, mutta ajatusten maailmassa pitkä. Kansanedustajan puheenpartta istuntosalissa valvovat Wäinö Aaltosen patsaat Raivaaja, Henkinen työ, Tulevaisuus, Usko ja Sadonkorjaaja. Täällä SKS:n perinteikkäässä juhlasalissa puhujaa tarkkailevat kansakunnan perustajat, joilla selvästi olisi sana tai pari sanottavana itse kullekin puhujalle.

Mutta Kalevala ei elä vain kansakunnan kaapin päällä. Jos suomalaiset hevibändit tekevät englanniksi sankariheviä Kalevalan heeroksista ja venäläiset hevibändit kääntävät ja esittävät näitä tekstejä venäjäksi, niin Kalevalalla on niin sanotusti kysyntää. Tolkien tuli jo aikaisemmin mainittua.

Kalevalaisella aikamatkalla voi palata savupirtin tunnelmaan – aikaan jolloin ympäristökeskus ei vielä ollut mittaamassa pienhiukkaspäästöjä. Päre palaa pihdissä ja pimenevässä illassa laulaja virittää kalevalamittaiset säkeet soimaan. Tarina etenee maailman synnystä ja luomisteoista kohti sankarien seikkailuja. Mikään inhimillinen ei ole vierasta: kosinta-, ryöstö- ja pakomatkat, surmatyöt, suuret kestit ja yksinäisen sankarin murheet vuorottelevat.

Sammolle voidaan löytää aina uusia merkityksiä. Sampo on kuin Nokia – suuri aarre joka luisuu käsistä meren syövereihin. Tai kuin kaiken toiseksi muuttava kaivos – jonka kasat eivät lämpiäkään, ja jossa vesialtaat paisuvat yli äyräiden. Suuret lupaukset muuttuvat pettymyksiksi. Tarina tuntuu ikuiselta.

Me too –keskustelu nosti esiin myös Väinämöisen ja Aino-neidin. Jotakin vanhaa ja jotakin uutta. Normien muutos koskee myös mytologioita.

Kun puhutaan Kalevalasta kansalliseepoksena, on hyvä muistaa, miten syvät juuret sillä on. Kertomusten motiivit ulottuvat babylonialaista ja intialaista maailmansyntytaruista ja pohjoisen arktisen vyöhykkeen shamanismista aina viikinkisaagoihin saakka. Onko liian rohkeaa sanoa, että Kalevala on ”monikulttuurinen”?

Ainakin se on osa sitä kulttuurien mosaiikkia, josta oma kulttuurimme muodostuu. Kalevala kuvastaa paitsi suomalaisuutta, myös ihmiskunnan yhteistä maailmaa. Se tarjoaa välineitä, narratiiveja muuttuvassa todellisuudessa toimimiseen ja menestymiseen.

Kun Suomi kohotettiin kansakuntien joukkoon, se tehtiin kielen ja kulttuurin voimin. Mutta huomatkaa muotoilu: kohotettiin kansakuntien joukkoon. Nostimme itsemme siihen kansakuntien joukkoon, jossa muutkin toimivat – tulimme osaksi jotakin laajaa, yleismaailmallista yhteisyyttä. Kukaan ei vaatinut rajoja kiinni. Itsenäiset kansakunnat elävät yhteistyössä – ja yhteistyöstä.

Soivatko Kalevalan laulut Suomessa vielä 100 vuoden kuluttua? Varmasti soivat. Mutta se vaatii meiltä työtä kielen ja kulttuurin puolesta.

Annapas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi,
uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi,
uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa
eikä ilmaista iloa.